Juu, en ookkaa n.kuukautee kirjotellu, varmaan siks et on ollu kesä kiireitä. Pistän tänne alun yhestä novellista. Kommaa jos tykkäätte.
KUUNLUMO OSA 1
Oli tukahduttavan kuuma yö, kun heräsin outoon kajoon, joka paistoi
suoraan sisälle ikkunastani. En tosiaankaan tiennyt mitä se voisi
merkitä, ja kunpa, kunpa en olisi niin kovasti halunnut ottaa siitä
selvää.
Oli 13.7. kun täytin 13-vuotta, sain vihdoin oman huoneen. Pieni
ja ahdas vintti oli ehkä karmiva paikka, mutta sainpahan ainakin omaa
rauhaa. Ja paras puoli kaikesta oli ehkä se etteivät tajuttoman
ärsyttävät pikku siskoni uskaltaneet tänne kavuta.
Syntymäpäiväni aamuna, herätessäni olin intoa täynnä. Olimme jo
vanhempieni kanssa sopineet erikseen, että sinä päivänä vintti olisi
vihdoinkin minun. Se oli ikään kuin syntymäpäivälahja, mihin
vanhemmillani ei ollut juurikaan varaa, kun isä oli jäänyt työttömäksi.
"Tämä on paras lahja ikinä!" ajattelin jo innoissani. Ja sitten
alkoivat työt. Koko päivän me raahasimme tavaroitani ylös.
Illalla, kun aurinko laski oli vihdoin vintti täytetty
tavaroillani. En itse asiassa omistanut kauhean paljoa tavaroita, mutta
niiden alakerrasta vintille siirtäminen vei aikansa. Siskoni olivat
tietysti älyttömän kateellisia minulle ja toivoivat, että katoaisin
ikiajoiksi. Eiväthän he tietenkään voineet silloin ymmärtää kuinka
oikeassa olivatkaan.
Heti illallisen jälkeen sulkeuduin huoneeseeni. Mielestäni se oli
kerrassaan upea. Kiinnittelin vielä hienoinpia piirrustuksiani
seinille, joissa todellakin oli tilaa monille taideteoksilleni. Olin
mielestäni, nyt kun tarkemmin ajattelen taitava, hyvin taitava
piirtämään. Olin saanut ensimmäiset "piirrustusvehkeeni" kun täytin
neljä, ja olen siitä asti piirtänyt kuin hullu. Menin sinä iltana
ajoissa nukkumaan, sillä olimme unohtaneet tuoda öljylampun vintille.
Vaivuin syvään uneen hyvin nopeasti.
Näin kamalaa unta, missä juoksin pakoon miestä, joka oli vähän
niin kuin puoliksi ihminen ja puoliksi susi. Olin aivan kauhuissani.
Heräsin hikisenä, luulin aluksi heränneeni vain uneen, mutta
todellisuudessa heräsin outoon sinertävään kajoon, mikä loisti
ikkunaani. En silloin kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota, vaan
jatkoin nukkumista.
Aamulla herättyäni, aurinko oli jo kohtuun korkealla. Nousin ja
puin päälleni siisteimmät housuni ja paitani. Laskeuduin alakertaan,
tänään tulisivat sukulaiseni juhlimaan syntymäpäivääni, olin täynnä
intoa. Laskeutuessani alakertaan vielä hieman unisena näin äitini
ovella, kun menin lähemmäs näin vanhan rouvan, joka keskusteli äitini
kanssa kiivaasti. "Äiti, onko kaikki hyvin?" kysyin ehkä hieman
huolestuneesti. Ääneni kuullessaan rouva hymyili ja sanoi
salaperäisesti: "Minähän sanoin, että se on hän." Katsoin kummissani ja
äitini työnsi minut keittiöön ja sanoi: "Ota aamupalaa kaapista Adam."
Menin keittiöön syömään kovasti miettien.
Myöhemmin kun sukulaiseni tulivat söimme äitini tekemää kakkua ja
suussa sulavia pikkuleipiä, ne olivat lemppareitani silloin.
Sukulaiseni toivat minulle lahjoina vaatteita(arvatenkin äitini
toiveena), hieman rahaa, sekä setäni, jota en ollut nähnyt vuosiin
antoi minulle korun, jossa oli outo merkki, vähän niin kuin h- ja
w-kirjaimet päällekkäin. Laitoin korun heti kiitollisena kaulaani ja
vein loput tavarat huoneeseeni. Iltamyöhillä tulivat käymään myös
äitini ystävä, joka antoi minulle kirjan, joka kertoi taruista.
Illalla aloin ahmia uutta kirjaani, en tietenkään syönyt sitä
vaan luin ahnaasti. Ensimmäinen taru kertoi lumotuista patsaista, jotka
alkoivat öisin liikkua. Se ei mielestäni ollut mitenkään kamalan
kiintoisa. Seuraavat luvut kertoivat kaikenlaisista kummajaisista,
kuten jättiläisistä ja kääpiöistä.
Kolmanteentoista lukuun päästyäni kiinnostukseni heräsi
tosissaan, se kertoi ihmissusista, villeistä ihmisistä, jotka olivat
muuttuneet täysikuun aikaan ihmissusiksi, eivätkä koskaan voineet
muuttua takaisin. "Olisipa karmeaa tavata ihmissusi", mietin
puoliääneen.
Neljästoista lukukin oli mielestäni kiintoisa, se kertoi
velhoista, jotka elivät Meshandin metsässä. Tarina kertoi, että vain
joka sadas vuosi syntyi uusi velho, joka 13 ikävuoteen päästyään
tultaisiin pikinmiten hakemaan. Mielikuvissani näin jo itseni velhona,
joka kirjan mukaan eläisi satoja vuosia, kunnes itse päättäisi vaipua
lepoon. Toivoin hartaasti, että minusta voisi tulle velho, mutta kuinka
kävikään.
Yöllä heräsin taas siihen samaan sinertävään kajoon, katsoin
vintin pienestä ikkunasta ulos ja näin tumman hahmon seisovan Meshandin
metsän laidalla. Tiesin, nyt oli minun aikani, minusta tulisi velho,
jos nyt menisin tuonne.
Onneni kukkuloilla pakkasin pieneen laukkuuni vaatekerran ja
sämpylän ja lähdin matkaan. En edes huomannut taivaalla mollottavaa
täysikuuta, joka oli lähes korkeimillaan. Kun tulin metsän rajaan, en
nähnyt ketään, mutta ajattelin minua koeteltavan. Odotin siis
kärsivällisesti.
Kun huomasin mollottavan ja valtavan täysikuun yötaivaalla,
mieleeni tuli taru ihmissusista. "Ja pöh, kuvittelen vain", sanoin
itselleni ja istuin kivelle. Yhtäkkiä kuulin rasahduksen. "Nyt hän
tulee!" riemuitsin mielessäni. Kuulin askeleet takanani, hykertelin
innoissani. Kun kuulin askelten pysähtyvän näin karvaisen hahmon, joka
sanoi: "Olemme odottaneet sinua Herra." ja sitten kaikki pimeni.
Osa 2 tulee pian, jos kukaan edes kiinnostuu tästä.
lauantai, 5. heinäkuu 2008
Kommentit