Juu, en ookkaa n.kuukautee kirjotellu, varmaan siks et on ollu kesä kiireitä. Pistän tänne alun yhestä novellista. Kommaa jos tykkäätte.

KUUNLUMO OSA 1

Oli tukahduttavan kuuma yö, kun heräsin outoon kajoon, joka paistoi suoraan sisälle ikkunastani. En tosiaankaan tiennyt mitä se voisi merkitä, ja kunpa, kunpa en olisi niin kovasti halunnut ottaa siitä selvää.
Oli 13.7. kun täytin 13-vuotta, sain vihdoin oman huoneen. Pieni ja ahdas vintti oli ehkä karmiva paikka, mutta sainpahan ainakin omaa rauhaa. Ja paras puoli kaikesta oli ehkä se etteivät tajuttoman ärsyttävät pikku siskoni uskaltaneet tänne kavuta.
Syntymäpäiväni aamuna, herätessäni olin intoa täynnä. Olimme jo vanhempieni kanssa sopineet erikseen, että sinä päivänä vintti olisi vihdoinkin minun. Se oli ikään kuin syntymäpäivälahja, mihin vanhemmillani ei ollut juurikaan varaa, kun isä oli jäänyt työttömäksi. "Tämä on paras lahja ikinä!" ajattelin jo innoissani. Ja sitten alkoivat työt. Koko päivän me raahasimme tavaroitani ylös.
Illalla, kun aurinko laski oli vihdoin vintti täytetty tavaroillani. En itse asiassa omistanut kauhean paljoa tavaroita, mutta niiden alakerrasta vintille siirtäminen vei aikansa. Siskoni olivat tietysti älyttömän kateellisia minulle ja toivoivat, että katoaisin ikiajoiksi. Eiväthän he tietenkään voineet silloin ymmärtää kuinka oikeassa olivatkaan.
Heti illallisen jälkeen sulkeuduin huoneeseeni. Mielestäni se oli kerrassaan upea. Kiinnittelin vielä hienoinpia piirrustuksiani seinille, joissa todellakin oli tilaa monille taideteoksilleni. Olin mielestäni, nyt kun tarkemmin ajattelen taitava, hyvin taitava piirtämään. Olin saanut ensimmäiset "piirrustusvehkeeni" kun täytin neljä, ja olen siitä asti piirtänyt kuin hullu. Menin sinä iltana ajoissa nukkumaan, sillä olimme unohtaneet tuoda öljylampun vintille. Vaivuin syvään uneen hyvin nopeasti.
Näin kamalaa unta, missä juoksin pakoon miestä, joka oli vähän niin kuin puoliksi ihminen ja puoliksi susi. Olin aivan kauhuissani. Heräsin hikisenä, luulin aluksi heränneeni vain uneen, mutta todellisuudessa heräsin outoon sinertävään kajoon, mikä loisti ikkunaani. En silloin kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota, vaan jatkoin nukkumista.
Aamulla herättyäni, aurinko oli jo kohtuun korkealla. Nousin ja puin päälleni siisteimmät housuni ja paitani. Laskeuduin alakertaan, tänään tulisivat sukulaiseni juhlimaan syntymäpäivääni, olin täynnä intoa. Laskeutuessani alakertaan vielä hieman unisena näin äitini ovella, kun menin lähemmäs näin vanhan rouvan, joka keskusteli äitini kanssa kiivaasti. "Äiti, onko kaikki hyvin?" kysyin ehkä hieman huolestuneesti. Ääneni kuullessaan rouva hymyili ja sanoi salaperäisesti: "Minähän sanoin, että se on hän." Katsoin kummissani ja äitini työnsi minut keittiöön ja sanoi: "Ota aamupalaa kaapista Adam." Menin keittiöön syömään kovasti miettien.
Myöhemmin kun sukulaiseni tulivat söimme äitini tekemää kakkua ja suussa sulavia pikkuleipiä, ne olivat lemppareitani silloin. Sukulaiseni toivat minulle lahjoina vaatteita(arvatenkin äitini toiveena), hieman rahaa, sekä setäni, jota en ollut nähnyt vuosiin antoi minulle korun, jossa oli outo merkki, vähän niin kuin h- ja w-kirjaimet päällekkäin. Laitoin korun heti kiitollisena kaulaani ja vein loput tavarat huoneeseeni. Iltamyöhillä tulivat käymään myös äitini ystävä, joka antoi minulle kirjan, joka kertoi taruista.
Illalla aloin ahmia uutta kirjaani, en tietenkään syönyt sitä vaan luin ahnaasti. Ensimmäinen taru kertoi lumotuista patsaista, jotka alkoivat öisin liikkua. Se ei mielestäni ollut mitenkään kamalan kiintoisa. Seuraavat luvut kertoivat kaikenlaisista kummajaisista, kuten jättiläisistä ja kääpiöistä.
Kolmanteentoista lukuun päästyäni kiinnostukseni heräsi tosissaan, se kertoi ihmissusista, villeistä ihmisistä, jotka olivat muuttuneet täysikuun aikaan ihmissusiksi, eivätkä koskaan voineet muuttua takaisin. "Olisipa karmeaa tavata ihmissusi", mietin puoliääneen.
Neljästoista lukukin oli mielestäni kiintoisa, se kertoi velhoista, jotka elivät Meshandin metsässä. Tarina kertoi, että vain joka sadas vuosi syntyi uusi velho, joka 13 ikävuoteen päästyään tultaisiin pikinmiten hakemaan. Mielikuvissani näin jo itseni velhona, joka kirjan mukaan eläisi satoja vuosia, kunnes itse päättäisi vaipua lepoon. Toivoin hartaasti, että minusta voisi tulle velho, mutta kuinka kävikään.
Yöllä heräsin taas siihen samaan sinertävään kajoon, katsoin vintin pienestä ikkunasta ulos ja näin tumman hahmon seisovan Meshandin metsän laidalla. Tiesin, nyt oli minun aikani, minusta tulisi velho, jos nyt menisin tuonne.
Onneni kukkuloilla pakkasin pieneen laukkuuni vaatekerran ja sämpylän ja lähdin matkaan. En edes huomannut taivaalla mollottavaa täysikuuta, joka oli lähes korkeimillaan. Kun tulin metsän rajaan, en nähnyt ketään, mutta ajattelin minua koeteltavan. Odotin siis kärsivällisesti.
Kun huomasin mollottavan ja valtavan täysikuun yötaivaalla, mieleeni tuli taru ihmissusista. "Ja pöh, kuvittelen vain", sanoin itselleni ja istuin kivelle. Yhtäkkiä kuulin rasahduksen. "Nyt hän tulee!" riemuitsin mielessäni. Kuulin askeleet takanani, hykertelin innoissani. Kun kuulin askelten pysähtyvän näin karvaisen hahmon, joka sanoi: "Olemme odottaneet sinua Herra." ja sitten kaikki pimeni.

Osa 2 tulee pian, jos kukaan edes kiinnostuu tästä.